Pitkäaikaisen työntekijämme Marketan terveiset hänen siirtyessä uuteen elämänvaiheeseen
Uuden ajan kynnyksellä
Tänä keväänä 2024 tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun avasin Pohjois-Karjalan Syöpäyhdistyksen oven ensimmäistä kertaa. Opiskelin tuolloin syöpäsairaanhoidon erikoistumisopintoja Karelian ammattikorkeakoulussa ja vierailuni liittyi opinnoissa vaadittavan kehittämisprojektin tekemiseen. Syöpäyhdistyksen toimitilat sijaitsivat tuolloin Kauppakadulla ja kerroksiin jyrkkiä kierreportaita kiivetessäni en tuolloin voinut kuvitellakaan, kuinka merkityksellinen virstanpylväs tuosta ensikohtaamisesta minulle tulisikaan.
Syöpäyhdistyksellä työskenteli tuolloin toiminnanjohtajana Irma Nuutinen sekä kaksi sairaanhoitajaa, Raili Martikainen sekä Merja Laine. Merja opiskeli laillani syöpäsairaanhoidon erikoistumisopintoja ja olimme miettineet yhdessä hyvää kehittämisprojektin aihetta. Siinä Kauppakadun neuvotteluhuoneessa yhdessä asiaa pohdittuamme Irma sitten ehdotti, että voisimmeko opiskelutovereidemme kanssa toteuttaa tukihenkilöiden virikepäivät tulevana syksynä. Aihe kuulosti heti mielenkiintoiselta ja niinpä, kun aihe kiinnosti muitakin opiskelutovereitani, toteutimme yhteistyössä syöpäyhdistyksen sekä Joensuun ev.lut.seurakunnan kanssa syksyllä 1999 syöpäyhdistyksen tukihenkilöiden virikepäivät Vaivion kurssikeskuksella. Virikepäivien aiheeksi valikoitui tukihenkilöiden toivomuksesta saattohoito ja nimeksi” Toivon tiellä – lähemmäs kuolevaa”. Minua tuo viikonloppu ja tukihenkilöiden kohtaaminen koskettivat suuresti. Ensi kertaa minulle tuli vahva intuitio siitä, että voisin tulevaisuudessa tehdä työtä sairaanhoitajana syöpään sairastuneiden parissa – mutta ehkäpä – jossain muualla kuin sairaalassa.
Silloin en sitä tiennyt, että tuo viikonloppu enteilisi tulevaa työuraani. Naistentautien yksikön syöpäsairaanhoitajan työstä käsin sain parin seuraavan vuoden aikana päästä kosketuksiin syöpäkuntoutuksen maailmaan, kun tein yhteistyötä syöpäyhdistyksen sairaanhoitajien kanssa. Nämä kaikki työtehtävät tuntuivat alusta alkaen niin omilta ja koin sellaista tekemisen iloa ja paloa, mitä en koskaan ennen ollut työtehtävissäni kokenut. Kuitenkin vasta toukokuussa 2005 sain aloittaa vakinaisen sairaanhoitajan työni Pohjois-Karjalan Syöpäyhdistyksen palveluksessa. Kun nyt 2024 keväällä katson noita vuosia taakse päin, voin sanoa vilpittömästi: Mikä mahdollisuus – mikä matka – mikä kokemus!
Koen, että vankka työkokemus sekä terveyskeskus- että keskussairaalatyössä oli ehdottomasti tarpeen aloittaessani täysin uudenlaisissa järjestötyön tehtävissä. Olin tehnyt työtä ” vauvasta vaariin”: kätilönä, kirurgisena ja syöpäsairaanhoitajana, perushoitajana ja noista kaikista työtehtävistä oli hyvä ponnistaa kohti uusia, järjestökentän haasteita. Koenkin, että vasta syöpäsairaanhoidosta ja etenkin syöpäyhdistystyöstä löysin sen oman kutsumukseni tai oman” ikigain”, oman merkityksellisen paikkani maailmassa. Tuntui, kuin kaikki siihenastiset elämän-ja työkokemukseni olisivat vain valmistaneet minua tätä uutta työtä varten.
Kaikki nämä vuodet työni syöpäyhdistyksellä on ollut valtavan monipuolista. Oma työnkuvani oli alusta pitäen rakenneltava omannäköiseksi – toki sen hetkiset perustehtävät ja resurssit huomioiden. Tähän tarvittiin luovuutta, organisointikykyä, itsenäistä työotetta, rohkeutta, talonpoikaisjärkeä, tervettä nöyryyttä sekä samaan aikaan yhteistyötaitoja hyvin erilaisten ihmisten ja organisaatioiden kanssa. Ainakin alkuvuosina uuden työtehtävän edessä koin epävarmuutta ja tsemppasinkin usein itseäni erilaisilla mantroilla: ” Nyt eikun, ota huivista kii ja hyppää!” tai ” Vähän päivässä, paljon viikossa” tai ” Riittää, kun olet aito itsesi”. Oli paljon opittavaa ja usein vapaa-aikakin kului ammattikirjallisuutta lukien.
Työni alkuvuosina, kun syöpäyhdistyksen henkilöstö oli vielä hyvin pieni, omaan työnkuvaan kuului samaan aikaan syöpään sairastuneiden ja läheisten tuki-ja kriisitoiminta, sairaala- ja kotikäynnit, tukihenkilötoiminta, rintaproteesien sovitus, rintojen tutkiminen ja omatarkkailun ohjaus, luomihuolivastaanotot, maakunnalliset sairaanhoitajan vastaanottopäivät terveyskeskuksissa, kuntoutuskurssit, luentotilaisuudet sekä yleisötapahtumat. Tämän lisäksi syöpäyhdistyksellä oli vuoden 2007 loppuun saakka pienimuotoista erikoislääkärien vastaanottotoimintaa, jossa myös meitä sairaanhoitajia tarvittiin ajanvaraukseen sekä avustaviin tehtäviin.
Pikkuhiljalleen työni sisältö alkoi kuitenkin selkiytymään. Vuosi vuodelta työyhteisössä toimenkuvia yhdessä työstäen, vähän kerrassaan ja henkilöstömääränkin pikkuhiljaa kasvaessa sai oma työnkuvani muovautua ja selkiytyä. Omaan toimenkuvaani sisältyi viimeisten työvuosien ajan rintaproteesien sovitus, aikuisten terveyden edistäminen, periytyvyysneuvonta, syöpään sairastuneiden ja läheisten kuntoutuspalvelut ja -kurssit sekä ohjaus syöpäkuntoutukseen. Lisäksi ohjasin vapaaehtoisryhmä Säpäköiden toimintaa 16 vuoden ajan. Tätä kirjoittaessani muistuu mieleeni muutamia kohokohtia vuosien varrelta.
Alkuvuosina koin tärkeänä edistää luomihuoli – sekä rintojen omatarkkailu asiakastyön systemaattisempaa hoitotyön kirjaamista. Samalla olin mukana kehittämässä luomihuolivastaanoton sisältöä professionaalisempaan suuntaan. Asiakkaan haastattelu, taustatiedot, koko vartalon ihon tarkastaminen, havainnoista kirjaaminen sekä ohjaus terveyttä tukevaan aurinkokäyttäytymiseen kuului sisältyä jokaiseen luomihuoli-vastaanottoon. Tämä kirjaamiskäytäntö takasi jokaiselle asiakkaalle ammatillisesti kirjatun yhteenvedon sekä turvasi luomitarkastuksen tekijälle juridisen selkärangan periaatteella” mikä on kirjattu, se on myös tehty”. Hyvänä jatkumona tälle sain vuonna 2019 sain toteuttaa yhteistyössä Suomen Syöpäyhdistyksen sekä Siun Soten perusterveydenhuollon kanssa Siun Soten henkilöstölle kohdennettuja ” Luomi – huoli vai ei” – koulutuksia. Näiden koulutusten myötä vastuu luomien ja ihomuutosten tarkastelusta siirtyi syöpäyhdistykseltä perusterveydenhuollon puolelle.
Terveyden edistämisen alueella vuosina 2017-18 sain Suomen Syöpäyhdistyksen henkilöstön kanssa kehittää miehille kohdennettuja terveyden edistämisen sisältöjä syöpäjärjestöjen materiaaleihin sekä kotisivuille. Tämä työ on kantanut tänne saakka hedelmää. Syöpäjärjestöjen Ilman syöpää-sivustot ja ” Katsasta kassis”-kampanja nuorten miesten kivessyövän vähentämiseksi ovat tänäkin päivänä käytössä olevia materiaaleja.
Pohjois-Karjalan syöpäyhdistys toimii koko Pohjois-Karjalan alueella. Maakuntaan suuntautuneet työmatkat olivatkin työni ” suola” ja suuri ilo. Kaikki maakunnan terveyskeskukset tulivat vuosien varrella tutuksi. Meninpä minne tahansa, sain aina tuntea olevani tervetullut. Sain kokea karjalaista vieraanvaraisuutta, olipa kyseessä paikallisosaston, muiden yhdistysten tai terveyskeskusten kanssa tehtävä yhteistyö. Osan näistä terveyden edistämiseen liittyvistä matkoista tein yhdessä muiden terveysjärjestöjen työntekijöiden kanssa, kun jalkauduimme ns ”Terveysturinoiden” nimissä useiden vuosien ajan toreille, kauppakeskuksiin ja yleisötapahtumiin. Yhteistyömme oli saumatonta ja antoisaa – siitä lämmin kiitos monelle pitkäaikaiselle yhteistyökumppanille.
Työni ehkä opettavaisin tehtävä oli kuitenkin vapaaehtoistyön ohjaaminen. Syksyllä 2007 yhdistykseemme perustettiin varainhankintaryhmä Säpäkät, jonka ohjaajana sain toimia liki 16 vuotta. Tämä työtehtävä tuntui alkuun haastavalta, mutta nöyrin mielin sekä yhdessä ryhmän kanssa opetellen löytyi se ” punainen lanka” ja ymmärrys, mitä minulta odotetaan ja mitä taitoja tarvitaan. Säpäköiden kautta sain oppia, mitä hyvän tekeminen ja sana” hyväntekeväisyys” tarkoittaa. Jotakin ryhmän hengestä sekä onnistumisesta kertonee se, että Säpäköissä on edelleen mukana alkuperäisiä jäseniä – kuin myös se, että tämänkaltainen vapaaehtoistoiminta kiinnostaa yhä edelleen uusia toimijoita.
Syöpään sairastuneiden ja läheisten kurssitoiminta sekä kokonaisuudessaan kuntoutumisen tuen palvelujen kehittäminen olivat minulle alusta pitäen ” se oma juttu”. Ohjaus syöpäkuntoutukseen oli yhdessä esihenkilöni kanssa kehittämämme palvelu, jonka tavoitteena jokainen syöpään sairastunut ja hänen läheisensä saavat yksilöllistä, juuri hänen elämäntilanteeseen ohjausta. Ohjauksessa pääpaino on vuorovaikutuksellisessa ja tukea tarjoavassa keskustelussa, jossa ihminen itse on kuntoutumisensa sekä elämänsä paras asiantuntija.
Syöpään sairastuminen on aina hyvin henkilökohtainen sekä yksilöllinen elämän kriisi. Ihmiset kokevat sairastumisen sekä sairaudesta toipumisen hyvin monella eri tavalla. Mitään yleisreseptiä ei ole olemassakaan sairauden kanssa elämiseen – on vain yksilöllisiä tapoja ja tarpeita, erilaisia ihmisiä ja perheitä.
Kuntoutustyössä minua on koskettanut aina uudelleen ja uudelleen erityisesti kaksi asiaa. Ensiksikin se, kuinka paljon meidän sisällämme on voimavaroja. Ns tavallista arkea eläessämme, emme välttämättä ole edes itse tietoisia omista voimavaroistamme. Voimavarat löytyvät vasta, kun niitä oikeasti tarvitaan – ” timantit hioutuvat vain paineessa” . Löytääksemme nuo ehkä piilossakin olevat voimavaramme tarvitsemme kuitenkin rinnallemme toisen ihmisen. Ammattilaisen, ystävän, puolison tai vertaistukihenkilön – meitä kaikkia tarvitaan. Tärkeintä on, että tulemme kuulluksi ja kohdatuksi varauksetta, hyväksyen ja arvottamatta.
Toinen hyvin koskettava, mutta myös konkreettinen asia on hyvän vertaistukiryhmän voima ja viisaus. Olen saanut lukuisat kerrat todistaa omin silmin, kuinka merkityksellistä on, kun ihminen saa tulla kohdatuksi omana itsenään turvallisessa, ammatillisesti ohjatussa ryhmässä. Ryhmässä, jossa saa tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Toinen samankaltaisessa elämäntilanteessa oleva ihminen voi omalla esimerkillään tai sanoillaan antaa toiselle jotain niin eheyttävää, joskus vain yhden sanan, joka auttaa juuri sillä hetkellä kuntoutumisen tiellä. Tuo kokemus voi olla niin käänteentekevä ja voimaannuttava, että se kantaa kokijaansa vielä vuosien päästäkin.
Kuntoutustyössä koin hyvin antoisana sekä motivoivana sen, että saimme työyhteisönä kehittää syöpään sairastuneiden kurssitoimintaa ennenkaikkea palvelujen käyttäjiä kuunnellen sekä luovasti erilaisia kurssimuotoja kokeillen. Osa näistä kursseista jäi vain kokeiluksi, mutta esim Kunnon eväät avokurssi sekä Varavoimaa-kurssi parantumatonta syöpää sairastaville ja heidän läheisilleen ovat edelleenkin mukana kurssitarjonnassamme. Kuntoutustyössä vahvana tukena oman työyhteisön ja esihenkilöni lisäksi on ollut myös Suomen Syöpäyhdistyksen osaavat ammattilaiset – siitä heille kaikille lämmin kiitos. Parhaimmillaan yhteistyömme toteutui pienessä kehittämistyöryhmässä, jossa jokaisen asiantuntemusta arvostettiin. Koin myös etuoikeutena saadessani olla mukana sairaanhoitajaedustajana Syöpäjärjestön kuntoutuksen ohjausryhmässä.
Palataan kuitenkin vielä hetkeksi 25 vuoden taa. Syöpäsairaanhoitajaopintoja suorittaessani kirjoitin ”välitilinpäätöksen”siihen astisesta työurastani valmisteilla olevaan ammatilliseen portfoliooni. Hoitoalaa oli takanani 20 vuotta ja pohdin siinä seuraavaa: ”Hoitotyö on nimenomaan rinnalla kulkemista, elävän elämän kohtaamista, tasavertaisella minä-sinä-tasolla olemista, tässä ja nyt. Minä uskallan ja voin tulla roolini takaa, itsenäni aidosti esille. Haastavissa vuorovaikutustilanteissa ammatillisuus on apunani. Itsetuntemus ja oman rajallisuuteni tunteminen on ehdoton edellytys, jos tahtoo aitoon vuorovaikutukseen autettavansa kanssa. Tämä on hedelmällinen maaperä myös luovuudelle, jota aidossa kohtaamisessa tarvitaan. Luovuuden avulla löytyy aina useampi ratkaisu yhden tai kahden sijaan. Hoitotyö on elämän aitiopaikalla olemista. Se on elämän monimuotoisuutta, erilaisuutta, rikkautta. Ihmisten kohtalojen keskellä joskus epäoikeudenmukaisuutta ja voimattomuutta – mutta myös hurjia ilon ja onnen hetkiä kokien. Ilman tätä työtä olisin paljon keskeneräisempi ihmisenä. Tämä työ haastaa minut hyvällä tavalla omaan kasvuun ihmisenä, ihan joka päivä.”
Kiitos lähimmät työtoverit Suvi, Salla-Maaria, Marjo, Minna, Marko, Johanna ja Hanna. Kiitos yhdistyksemme hallitus. Kiitos lukuisat yhteistyökumppanimme eri puolilta Joensuuta ja maakuntaa. Kiitos ainutkertaista aikaanne antavat suurisydämiset vapaaehtoiset. Suurin kiitos omat asiakkaani, sekä kahdenkesken että ryhmissä kohtaamani. Kiitos tänään ja tässä, myös heille niin monelle jo edeltämme menneille, sinne tuonilmaisiin. Kiitos, että sain kulkea, sain elää ja sain oppia rinnallanne.
Omassa elämässäni kääntyy nyt uusi sivu, kun saan jäädä opettelemaan eläkeläisen ” kellottomampaa” elämää. Haaveilen kiireettömästä ja ” omannäköisestä” elämästä, jossa saan viettää enemmän aikaa perheen, läheisteni ja ystävieni kanssa. Elämästä, jossa saan kaikessa rauhassa makustella ja kysyä aamuisin itseltäni: mitäs myö Marketta tänään tehhään? Elämästä, jossa löydän elämälleni merkityksiä ja mielenkiinnon kohteita. On niin paljon mitä en vielä tiedä, en osaa – mutta haluan oppia, haluan kokeilla ja löytää. Tuo ajatus on kutkuttava ja herättää uteliaisuuteni. Uskon ja luotan, elämä kantaa kyllä.
Mutta yksi toive Teille kaikille tutuksi tulleille ihmisille minulla on: Pidetään yhteyksiä yllä. Hymyillään kun tavataan ja jos vain mahdollista, niin sitten myös halataan <3!
Teitä kaikkia lämmöllä tervehtien, Marke
Kuvassa Marketta 19.4.2024, jolloin saimme työyhteisönä saatella hänet eläkepäiville.
Hänen päällään työyhteisön yhdessä tekemä Elämän värit-takki ja käsissä yhdistyksen hallituksen muistaminen.
Toivotamme Marketalle kaikkea hyvää uuteen elämänvaiheeseen <3