Saattotukihenkilön ajatuksia vapaaehtoistyöstään: ”Tarkistin vain, että olet siinä”

Sari Vatanen

Sari Vatanen

 

Nasu tuli takaa Puhin vierelle.

”Puh!”, kuiskasi hän.

”No mitä?”

”Ei mitään”, sanoi Nasu ja otti Puhin käpälästä kiinni.

”Tarkistin vain että olet siinä.”

-A.A. Milne-

 

Pohjois-Karjalan Syöpäyhdistys kouluttaa saattotukihenkilöitä parantumatonta syöpää sairastavien ja saattohoidossa olevien sekä heidän läheistensä tueksi. He ovat kanssakulkijoita, jotka tarjoavat kiireetöntä läsnäoloa ja tukea. Kävin koulutuksen muutama vuosi sitten ja olen oppinut näiden vuosien aikana elämästä ja kuolemasta enemmän kuin olisin voinut ennalta arvata.

Saattotukihenkilönä mietin usein, miten voin auttaa elämänsä viimeisiä aikoja elävää ihmistä. Osaanko sanoa oikeat ja lohduttavat sanat? Osaanko tukea häntä ja hänen läheisiään? Vaikka itse olenkin hetkittäin kokenut kuolemanpelkoa, en tiedä, miltä tuntuu kuulla olevansa parantumattomasti sairas. Miltä tuntuu, kun tietää kuukausien, viikkojen, jopa päivien, olevan vähissä. Mitä osaan sanoa ihmiselle, joka tietää kuolevansa?

Pysäyttävin kysymys, joka minulle saattotukihenkilönä on esitetty, kuului: ”Tätäkö minun elämäni nyt on?” Kysymyksen esitti nuori ihminen, voimansa menettänyt sänkypotilas, joka jo silloin tiesi, ettei koskaan parane. En osannut sanoa hänelle, miksi kävi näin. En sitä, mitä kuolemassa tai mitä sen jälkeen tapahtuu. Toivoa paranemisesta en voi luvata. En edes löydä lohduttavia sanoja. Voin vain pitää kädestä, olla lähellä.

Ajattelen, että saattotukihenkilön tärkeimmät ominaisuudet ovat läsnäolo, kuunteleminen ja rehellisyys. Viisaiden sanojen keksimisestä tulee helposti latteuksia, jotka eivät lohduta. Kuoleman läheisyydessä ei tarvita sanoja. ”Tarkistin vain että olet siinä.”