12 vuotta ilman nikotiinia – Jes!
Aloitin tupakanpolton yläkouluikäisenä 15 v kaveriporukassa, mutta piilottelin asian vanhemmiltani. Poltin yhteensä liki 26 vuotta, siitä voi laskea pois kahden raskauden sekä imetysajat, joiden aikana pystyin olemaan polttamatta yhteensä noin 2,5 vuoden ajan. Olisi luullut, että sitten olisi ollut jo helppo lopettaa kokonaan, mutta eikö vain aloitin aina uudestaan. Noina aikoina yritin lopettamista joskus nikotiinilaastareiden avulla, mutta se oli sellaista ”lusmuamista”, että jos nyt ei huvita olla polttamatta, niin jätämpä tuon laastarin laittamatta. Tosiasia kun on, että tupakointi on vain ja pelkästään älytön tapa ja sen tarpeellisuutta perustelee itselleen lukuisilla syillä, miksi tää tupakka on niin tarpeen. Kun joku asia ärsytti, niin oli helppo ottaa tupakka huulille. Pahimmillaanhan mie poltin yli askin päivässä.
Toisten kauhistelu tai valistaminen ei auta, se päätös on itse tehtävä omassa päässä, omassa mielessä. Sitä tarvitsee omaan mieleensä selkeän suunnitelman ja päätöksen, että nyt saa riittää! Niimpä sitten 41 vuotiaana mulla oma mitta täyttyi ja sovittiin miehen kanssa, että lopetetaan yhtä aikaa. Sain lääkäriltä pitkän tenttaamisen jälkeen Champix-reseptin, samoin mies. Champix oli minun pelastus, sillä heti eka tabletin ottamisen jälkeen tupakka ei enää maistunut. Puuttui se tärkein, nautinto ja lopettaminen oli lopulta yllättävän helppoa. Käytin Champixia kahden kuukauden ajan. Ilman vieroituslääkettä ei lopettaminen olisi multa todennäköisesti onnistunut, sillä aiemmilla lopetusyrityksillä atooppisen ihon oireet aina pahenivat. Nyt ihokin pysyi ihmeen hyvänä.
Tänä vuonna tuli 12 vuotta täyteen raikasta elämää. En ole halunnut edes yhtä tupakkaa polttaa, vaikka nyt on pari raskasta vuotta ollutkin takana avioeron vuoksi. Totuus on, että olisin voinut retkahtaa, olisi ollut tuhat syytä helpottaa paineita vaikka tupakalla, mutta sen päätin, että sitä en uudestaan aloita! Olen onnellinen tästä luonteenlujuudesta, jonka olen nyt löytänyt itsestäni. Olen siis kasvanut ihmisenä. Se tuntuu tosi hyvältä.
Miten neuvoisin tupakoinnin lopettamisen onnistumisesta haaveilevaa? Ensinnäkin omat rutiinit on rikottava. Loppujen lopuksi tupakointi on vain pinttynyt tapa – huono sellainen. Aamukahvin ja lounaan jälkeen oli aina mentävä tupakalle. Sama kun menit jonnekin ja tulit jostakin, niin aina ekana tupakkatauon kautta. Pitää tajuta, että nyt tehdään jotain muuta. Ainahan elämässä askaretta riittää. Itse en ole käsityöihmisiä, mutta tykkään leipoa, siivota, laittaa ruokaa. Tykkään auttaa kanssaihmisiä pienillä arjen teoilla. Mutta kaikista tärkein apukeino minulle on ollut liikunta. Ja liikunta tulikin sitten vuosien edetessä hyvin vahvasti tilalle – jopa omastakin mielestä hulluuteen saakka. Mutta tämä addiktio on terveellistä ja edistää mun hyvää oloa. Nykyään osaan jo rentoutuakin ja muistan varata palautumiseenkin riittävästi aikaa.
Tällä hetkellä murheeni on, että oma tyttäreni polttaa. Se tuntuu pahalta, sattuu ihan sydämeen saakka. Mutta hän tulee tekemään ja tekee omat päätöksensä. Kyllä se tuosta vielä viisastuu.
Yksi hauska muisto on vielä kerrottava: Kun vielä poltimme mun miehen kanssa, menimme aina ulos ulko-oven viereen polttamaan. Esikoinen kävi silloin neljättä luokkaa ala-asteella ja koulussa oli puhuttu tupakasta. Esikoinen sai koululta tarroja ”Oikeus puhtaaseen ilmaan”, joita hän sitten liimasi kotimme ulko-oven sisäpuolelle. Tarrat näki aina, kun meni tupakalle – se kieltämättä pisteli vähän mieltä. Mutta poikahan tarkoitti vain hyvää, kun välitti vanhemmistaan arjen aidolla teolla. Hyvä poika se on eikä koskaan ole vielä tupakkaa polttanut. Siinä kohtaa on varmasti oma esimerkki toiminut – niin hyvässä kuin pahassa.